Heipsansaa, kuten lupasin tänään tiedossa jatkoa eiliselle. Kiitän vielä kommenteistanne. 

Nyt aloitan alusta, kertoakseni kuinka minulle kävi. Kaikki tarinathan ovat erilaisia, ja kaikki tehdyt valinnat vaikuttavat niihin jollain tapaa. Nyt näette miten omat valintani vaikuttivat omaan elämääni. 

Siirtyessäni seitsemännelle luokalle olin yhtä iloinen ja pirteä kuin kuudennella luokalla. Todellisuus kuitenkin iski päin kasvojani nopeasti. Seitsemännelle siirtyessä osa kuudennen luokan oppilaista siirtyi toiseen kouluun, ja osa toiseen. Minä ja silloinen kaverini luokaltani päädyimme eri kouluihin. Vajaata viikkoa myöhemmin tajusin etten sopinut muiden luokkatovereideni seuraan, kiinnostuksen kohteet, puheenaiheet ja kaikki olivat liian vieraita minulle. Olin seitsemännen luokan alun yksinäinen, vaikka en näyttänyt sitä päälle päin. Olihan minulla koulussa paljon tuttuja, ja niin päin pois, mutta en varsinaisesti voinut sanoa heitä ystävikseni. 
Olen toki tullut aina toimeen kaiken ikäisten ja kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta ystävystyminen on ollut aina asia erikseen. Olinhan kuitenkin siskoni ja äitini kanssa muuttanut lapsuudessani useita kertoja, mikä oli vaikeuttanut pysyvien ihmissuhteiden syntymistä elämässäni. 

Olihan minulla kuitenkin vapaa-ajalla kavereita, pääosin itseäni nuorempia noin 4 vuoden haarukalla. Mutta kaipasin samaan aikaan jotakuta, jonka kanssa voisin olla koulussa, joka ymmärtäisi koulun meiningin ilman turhia selittelyitä. Seitsemännelle siirtyessä itselläni oli aika paha akne, mikä kasasi ulkonäkö paineita osakseni. Minulla oli muutenkin tuolloin heikko itsetunto, ja minäkuvani oli jokseenkin kielteinen. Ja yläasteellahan sitä sellaista epämääräistä huutelua ja herjaa saa kuulla mielin määrin, jopa ylitsevuotavasti. Ei siis mikään paras paikka ihmiselle jolla on heikko minäkäsitys, ja huono itsetunto. 

Onnekseni muutamia viikkoja koulun alun jälkeen, tapasin yhden nykyäänkin tärkeimmistä ihmisistä. Hän oli rinnakkaisluokalla kanssani, mutta tutustuimme välitunneilla, ja vuoden mittaan meistä tuli oikeastaan erottomattomat koulussa, ja vapaa.-ajalla. Me molemmat näytimme ulospäin vahvoilta, mutta ehkä me molemmat vaistosimme toisen sisällä olevan haurauden, löytäessä toisemme. Vaikka emme edes myöntäneet itsellemme olevamme heikkoja sisältä, rikkinäisiä sieluja, jotka vain yrittivät selvitä. Uskaltaisin jopa sanoa, että meistä tuli tukipilareita toisillemme. 

En kuitenkaan itse uskaltanut puhua mieltäni kalvavasta ahdistuksesta, ja huonosta itsetunnostani kaikesta huolimatta. Vaikka ystävystyinkin hänen kanssaan, pidin silti kaiken pahan olon sisälläni, luoden ylleni kuoren, ja muurin, jonka läpi en aina itsekään nähnyt. Ainakaan silloin jos muita ihmisiä oli läsnä. 

Lopetin aamiaisen ja illallisen syömisen seitsemännellä, joten yleensä söin ensimmäisen kerran vasta kouluruokailussa, tai viikonloppuisin kotona kahden jälkeen leipäpalasen. Kotiin mentäessä söin jotain pientä, leivän tai jotain vastaavaa, ja sitten kuuden maissa viimeistään hieman ruokaa kotona. Kuuden jälkeen illalla en oikeastaan syönyt laisinkaan. Ja ystävieni luona kyläillessä, tietäessäni että kuitenkin minulle tarjottaisiin ruokaa, jätin tarkoituksella syömättä. Painoni heitteli tuolloin normaalirajoissa, joten en huolestunut. Suurin osa syömättömyydestäni tapahtui alitajuisesti, melkein huomaamattani. 

Kaikki alkoi kehittyä pikkuhiljaa, oikeastaan yllättäen minut itsenikin. Vähän kerrassaan, kaikki muuttui itselleni selkeämmäksi, ja helpommaksi piilottaa muulta maailmalta. Nyt jos saisin sanoa, minkä toivoisin menneen toisin, olisin toivonut jonkun huomanneen kaiken tämän jo alussa, niin ettei olisi tarvinnut kulkea pitkää polkua takaisin, ja kantaen kuitenkin arpiaan mukana koko loppu elämäänsä. Koko masennus vaikuttaa minuun edelleen, joskus voimakkaammin, joskus heikommin. Niinä harvoina pahoina päivinä vetäydyn omiin oloihini, itken, eikä kukaan voisi sanoa minun voivan hyvin. Mutta nykyään voin kyllä paremmin suuremman osan ajasta, ja kykenen hallitsemaan omaa elämääni siinä määrin kun se on mahdollista. 

Tässä tällä kertaa vuodatukseni, elämä on kovaa, mutta ilman kovaa ei ole elämää. Tästä jatketaan ensi kerralla.