En voi väittää blogini olevan iloinen, positiivinen ja pirteä kaikilta osin, Oikeastaan, pääsääntöisesti blogini tulee olemaan ahdistava, surullinen, ja raskas. 

Blogini tarkoituksena on pääsääntöisesti selvittää omia ajatuksiani masennuksestani, jossa olen päässyt voiton puolelle, kuitenkin arpiani ja haavojani kantaen. Toivoisin blogistani olevan myös apua niille, jotka painivat samanlaisten ongelmien kanssa. 

 

Näin kevyen ja kepeän alustuksen jälkeen, voisin kertoa hieman itsestäni. Olen toukokuun lapsia, ja synnyin vuonna -92. Blogia aloittaessani siis melkein kaksikymmentä täyttänyt nuori nainen. 
Asun tällä hetkellä yhdessä miesystäväni kanssa, ja minulla on kissa. Harrastan paljon asioita, osittain pitääkseni ajatukset pois vääriltä raiteilta (Piirtäminen, lukeminen, musiikin kuuntelu, vaatteiden tekeminen, japanilainen anime ja mangakulttuuri, kirjoittaminen). 
Olen tällä hetkellä työtön, mutta katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Olen valmistunut 2011 keväällä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. 

 

Mitäpä muuta minusta? Aivan, olen "normaali" parikymppinen nuori nainen, vaaleat hiukset, sinivihreät silmät, lyhyt. Ulospäin olen luonteeltani avoin, positiivinen, iloinen, kannustava ja yltiöpäisen optimistinen. Toki nuo ovat oikeita luonteenpiirteitäni, mutta olen myös vetänyt ne eräänlaiseksi kuoreksi ympärilleni suojelemaan minua muulta maailmalta. Nyt olen antanut tuon kuoren murtua, vaikkakin sisäisten arpieni muistuttaessa itsestään, vetäydyn helposti kuoreen, nostaen jälleen samaiset muurit ympärilleni. Olen jokseenkin itsekriittinen, ja syytän itseäni helposti kaikesta. En oikeastaan osaa sanoa ei, ja minulla on paljon läheisiä ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen. 

 

Aivan, kokoblogin pointtinahan on tietenkin masennukseni, josta oli huomattavissa peruskoulun seitsemännellä luokalla jo joitain pieniä merkkejä. Silloin vedin ympärilleni kuoren, jonka läpitunkeutumiseen meni melkein kuusi vuotta. Ja silloinkin muurin läpi tunkeuduttiin ulkopuolelta. 
Yhdeksännen luokan alussa masennukseni alkoi näkyä itselleni, mutta mitä enemmän huomasin jonkun olevan vialla, sitä enemmän nostin muureja ympärilleni, ja piilotin todelliset tunteeni ihmisiltä. 
Ammattikoulun ensimmäinen ja toinen vuosi menivät hyvin, masennukseni ei oikeastaan koskaan vaikuttanut kouluarvosanoihin, pikemminkin minuun. Kolmannen amisvuoteni aikana seurustelukumppanini, jonka kanssa olen vieläkin yhdessä ja asumme samassa taloudessa, onnistui pääsemään muurieni läpi, näden kuinka rikkinäinen, epävarma ja säälittävä olento oikeastaan olinkaan. Tämä mahtoi olla shokki, koska olin aina näyttänyt vahvalta. Tämän jälkeen onnistuin puhumaan muillekin läheisilleni, ja hankin lääkityksen vaivaani. Nyt reilua puoltatoista vuotta myöhemmin tästä kaikesta olen viimein valmis kirjoittamaan, ja puhumaan avoimesti tästä kaikesta. Ja auttamaan siinä ohessa muitakin, mikäli omasta kertomuksestani on hyötyä jollekulle. 

 

Ensi kerralla puhun enemmän kaiken alkamisesta, ja läpi käymistäni tunteista silloin kun tajusin ettei kaikki ole hyvin. Ja siitä, kuinka kaikki heijastuu arkielämääni kaikesta huolimatta.