Hei hoi huomenta. Tässä taas tulisi hiukan rankempaa tekstiä, osa siitä peilautuu vahvasti vielä omaan arkeeni, ja jokapäiväiseen elämääni. 

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuntuu oudolta kuinka kaikki se epävarmuus, ja itseinho jota olen tuntenut seuraa minua vieläkin. Mutta toisaalta kukaan ei koskaan sanonut että vanhat arvet paranisivat koskaan kokonaan. Niiden kanssa on vain opittava elämään. 

Viime kerralla kerroin siitä, kuinka kaikki oikeastaan alkoi. Siis ensimmäisiä merkkejä ja huomioita siitä kuinka masennukseni alkoi. Masennukseeni liittyi hieman anorektisia oireita, vaikka itse syömishäiriötä ei koskaan diaknosoitu. 

Kahdeksas kouluvuosi meni aika samaan tapaan kuin seitsemäs, sain siirron rinnakkaisluokalle, samalle jossa ystäväni oli, se helpotti hieman ahdistustani. Kahdeksannella luokalla tutustuin myös yhten toiseen itseäni vuotta nuorempaan nuoreen naiseen, josta on tullut korvaamaton osa omaa elämääni. Hänen omat henkilökohtaiset ongelmansa saivat minut pysymään yhdeksännen luokan pystyssä, oman auttamisviettini takia. Ilman häntä, olisin murtunut yhdeksännen luokan kevään stressin alle, ja kadonnut. 

Kuten viime postauksessani sanoin, minulla oli huono itsetunto, ja minäkuva. Ajattelin olevani ruma, tyhmä, ja huono ihminen, vaikka yritin parhaani kaikessa. Pidin itseäni aina myös syyllisenä kaikkiin riitoihin, kiistoihin ja muihin tilanteisiin missä etsittiin syyllistä. Siitä lähtien minulla on ollut tapana, edelleenkin, pyytää anteeksi kaikkea mahdollista, vaikka anteeksipyynnölle ei olisi edes tarvetta. Opettelen edelleen joitain asioita. Kuten jatkuvan anteeksipyytelyn lopettamista. 

Olen aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon, samoin kuin lukenut. Usein pakenin kirjoittamalla omia huoliani ja ahdistustani toisiin paikkoihin, ja aikoihin, mikä helpotti oloani tiettyyn pisteeseen saakka. Vieläkin selatessani vanhoja piirroksiani, näen koska olen ollut ahdistunut, ja muistan missä olen kivan piirtänyt, ja missä mielentilassa olen ollut. Muutamia vuosia myöhemmin piirtäminen ja kirjoittaminen eivät enää auttaneet ahdistukseeni ja masennukseeni. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Minun on edelleenkään hankala uskoa että minä olen arvokas ja tärkeä, kaunis omalla tavallani, ja etten ole huono ihminen. Onneksi minulla on nyt ihmisiä ympärilläni jotka tietävät arvistani, ja muistuttavat minua hyvistä puolistani. En luultavastikaan olisi selvinnyt tästä kaikesta mikäli minulla ei olisi ollut ihmisiä tukenani. 

Tässä muutama päivä sitten, oma ahdistukseni palasi pintaan, ja onneksi rakkaimpani osaa huomata sen nykyään. Silloin vain tahdoin kadota maailmalta, itkin omaa pahaa oloani (johon en ole aina pystynyt) ja pidin itseäni huonona ihmisenä, jälleen kerran. Mutta onnekseni olen myös nykyään rohkeampi näyttämään sen, että kaikki ei ole hyvin, jos siihen on tarvetta. Mutta kaikki tämä, mikä nousee välillä pintaan, ahdistus, arvottomuuden tunteet, ja kaikki muu, on vain osa minua, osa menneisyyttäni, jonka kanssa on yhä hieman painiskeltavaa. 

Tästä jatketaan sitten seuraavalla kerralla. 
Hyvää äitienpäivää näin etukäteen ihmiset.