Hei hoi huomenta. Tässä taas tulisi hiukan rankempaa tekstiä, osa siitä peilautuu vahvasti vielä omaan arkeeni, ja jokapäiväiseen elämääni. 

Nyt jälkeenpäin ajateltuna tuntuu oudolta kuinka kaikki se epävarmuus, ja itseinho jota olen tuntenut seuraa minua vieläkin. Mutta toisaalta kukaan ei koskaan sanonut että vanhat arvet paranisivat koskaan kokonaan. Niiden kanssa on vain opittava elämään. 

Viime kerralla kerroin siitä, kuinka kaikki oikeastaan alkoi. Siis ensimmäisiä merkkejä ja huomioita siitä kuinka masennukseni alkoi. Masennukseeni liittyi hieman anorektisia oireita, vaikka itse syömishäiriötä ei koskaan diaknosoitu. 

Kahdeksas kouluvuosi meni aika samaan tapaan kuin seitsemäs, sain siirron rinnakkaisluokalle, samalle jossa ystäväni oli, se helpotti hieman ahdistustani. Kahdeksannella luokalla tutustuin myös yhten toiseen itseäni vuotta nuorempaan nuoreen naiseen, josta on tullut korvaamaton osa omaa elämääni. Hänen omat henkilökohtaiset ongelmansa saivat minut pysymään yhdeksännen luokan pystyssä, oman auttamisviettini takia. Ilman häntä, olisin murtunut yhdeksännen luokan kevään stressin alle, ja kadonnut. 

Kuten viime postauksessani sanoin, minulla oli huono itsetunto, ja minäkuva. Ajattelin olevani ruma, tyhmä, ja huono ihminen, vaikka yritin parhaani kaikessa. Pidin itseäni aina myös syyllisenä kaikkiin riitoihin, kiistoihin ja muihin tilanteisiin missä etsittiin syyllistä. Siitä lähtien minulla on ollut tapana, edelleenkin, pyytää anteeksi kaikkea mahdollista, vaikka anteeksipyynnölle ei olisi edes tarvetta. Opettelen edelleen joitain asioita. Kuten jatkuvan anteeksipyytelyn lopettamista. 

Olen aina piirtänyt ja kirjoittanut paljon, samoin kuin lukenut. Usein pakenin kirjoittamalla omia huoliani ja ahdistustani toisiin paikkoihin, ja aikoihin, mikä helpotti oloani tiettyyn pisteeseen saakka. Vieläkin selatessani vanhoja piirroksiani, näen koska olen ollut ahdistunut, ja muistan missä olen kivan piirtänyt, ja missä mielentilassa olen ollut. Muutamia vuosia myöhemmin piirtäminen ja kirjoittaminen eivät enää auttaneet ahdistukseeni ja masennukseeni. Mutta siitä lisää myöhemmin. 

Minun on edelleenkään hankala uskoa että minä olen arvokas ja tärkeä, kaunis omalla tavallani, ja etten ole huono ihminen. Onneksi minulla on nyt ihmisiä ympärilläni jotka tietävät arvistani, ja muistuttavat minua hyvistä puolistani. En luultavastikaan olisi selvinnyt tästä kaikesta mikäli minulla ei olisi ollut ihmisiä tukenani. 

Tässä muutama päivä sitten, oma ahdistukseni palasi pintaan, ja onneksi rakkaimpani osaa huomata sen nykyään. Silloin vain tahdoin kadota maailmalta, itkin omaa pahaa oloani (johon en ole aina pystynyt) ja pidin itseäni huonona ihmisenä, jälleen kerran. Mutta onnekseni olen myös nykyään rohkeampi näyttämään sen, että kaikki ei ole hyvin, jos siihen on tarvetta. Mutta kaikki tämä, mikä nousee välillä pintaan, ahdistus, arvottomuuden tunteet, ja kaikki muu, on vain osa minua, osa menneisyyttäni, jonka kanssa on yhä hieman painiskeltavaa. 

 

Tästä jatketaan sitten seuraavalla kerralla. 
Hyvää äitienpäivää näin etukäteen ihmiset.

 Heipsansaa, kuten lupasin tänään tiedossa jatkoa eiliselle. Kiitän vielä kommenteistanne. 

 

Nyt aloitan alusta, kertoakseni kuinka minulle kävi. Kaikki tarinathan ovat erilaisia, ja kaikki tehdyt valinnat vaikuttavat niihin jollain tapaa. Nyt näette miten omat valintani vaikuttivat omaan elämääni. 

 

Siirtyessäni seitsemännelle luokalle olin yhtä iloinen ja pirteä kuin kuudennella luokalla. Todellisuus kuitenkin iski päin kasvojani nopeasti. Seitsemännelle siirtyessä osa kuudennen luokan oppilaista siirtyi toiseen kouluun, ja osa toiseen. Minä ja silloinen kaverini luokaltani päädyimme eri kouluihin. Vajaata viikkoa myöhemmin tajusin etten sopinut muiden luokkatovereideni seuraan, kiinnostuksen kohteet, puheenaiheet ja kaikki olivat liian vieraita minulle. Olin seitsemännen luokan alun yksinäinen, vaikka en näyttänyt sitä päälle päin. Olihan minulla koulussa paljon tuttuja, ja niin päin pois, mutta en varsinaisesti voinut sanoa heitä ystävikseni. 
Olen toki tullut aina toimeen kaiken ikäisten ja kaikenlaisten ihmisten kanssa toimeen, mutta ystävystyminen on ollut aina asia erikseen. Olinhan kuitenkin siskoni ja äitini kanssa muuttanut lapsuudessani useita kertoja, mikä oli vaikeuttanut pysyvien ihmissuhteiden syntymistä elämässäni. 

Olihan minulla kuitenkin vapaa-ajalla kavereita, pääosin itseäni nuorempia noin 4 vuoden haarukalla. Mutta kaipasin samaan aikaan jotakuta, jonka kanssa voisin olla koulussa, joka ymmärtäisi koulun meiningin ilman turhia selittelyitä. Seitsemännelle siirtyessä itselläni oli aika paha akne, mikä kasasi ulkonäkö paineita osakseni. Minulla oli muutenkin tuolloin heikko itsetunto, ja minäkuvani oli jokseenkin kielteinen. Ja yläasteellahan sitä sellaista epämääräistä huutelua ja herjaa saa kuulla mielin määrin, jopa ylitsevuotavasti. Ei siis mikään paras paikka ihmiselle jolla on heikko minäkäsitys, ja huono itsetunto. 

Onnekseni muutamia viikkoja koulun alun jälkeen, tapasin yhden nykyäänkin tärkeimmistä ihmisistä. Hän oli rinnakkaisluokalla kanssani, mutta tutustuimme välitunneilla, ja vuoden mittaan meistä tuli oikeastaan erottomattomat koulussa, ja vapaa.-ajalla. Me molemmat näytimme ulospäin vahvoilta, mutta ehkä me molemmat vaistosimme toisen sisällä olevan haurauden, löytäessä toisemme. Vaikka emme edes myöntäneet itsellemme olevamme heikkoja sisältä, rikkinäisiä sieluja, jotka vain yrittivät selvitä. Uskaltaisin jopa sanoa, että meistä tuli tukipilareita toisillemme. 

En kuitenkaan itse uskaltanut puhua mieltäni kalvavasta ahdistuksesta, ja huonosta itsetunnostani kaikesta huolimatta. Vaikka ystävystyinkin hänen kanssaan, pidin silti kaiken pahan olon sisälläni, luoden ylleni kuoren, ja muurin, jonka läpi en aina itsekään nähnyt. Ainakaan silloin jos muita ihmisiä oli läsnä. 

Lopetin aamiaisen ja illallisen syömisen seitsemännellä, joten yleensä söin ensimmäisen kerran vasta kouluruokailussa, tai viikonloppuisin kotona kahden jälkeen leipäpalasen. Kotiin mentäessä söin jotain pientä, leivän tai jotain vastaavaa, ja sitten kuuden maissa viimeistään hieman ruokaa kotona. Kuuden jälkeen illalla en oikeastaan syönyt laisinkaan. Ja ystävieni luona kyläillessä, tietäessäni että kuitenkin minulle tarjottaisiin ruokaa, jätin tarkoituksella syömättä. Painoni heitteli tuolloin normaalirajoissa, joten en huolestunut. Suurin osa syömättömyydestäni tapahtui alitajuisesti, melkein huomaamattani. 

Kaikki alkoi kehittyä pikkuhiljaa, oikeastaan yllättäen minut itsenikin. Vähän kerrassaan, kaikki muuttui itselleni selkeämmäksi, ja helpommaksi piilottaa muulta maailmalta. Nyt jos saisin sanoa, minkä toivoisin menneen toisin, olisin toivonut jonkun huomanneen kaiken tämän jo alussa, niin ettei olisi tarvinnut kulkea pitkää polkua takaisin, ja kantaen kuitenkin arpiaan mukana koko loppu elämäänsä. Koko masennus vaikuttaa minuun edelleen, joskus voimakkaammin, joskus heikommin. Niinä harvoina pahoina päivinä vetäydyn omiin oloihini, itken, eikä kukaan voisi sanoa minun voivan hyvin. Mutta nykyään voin kyllä paremmin suuremman osan ajasta, ja kykenen hallitsemaan omaa elämääni siinä määrin kun se on mahdollista. 

Tässä tällä kertaa vuodatukseni, elämä on kovaa, mutta ilman kovaa ei ole elämää. Tästä jatketaan ensi kerralla.

 En voi väittää blogini olevan iloinen, positiivinen ja pirteä kaikilta osin, Oikeastaan, pääsääntöisesti blogini tulee olemaan ahdistava, surullinen, ja raskas. 

Blogini tarkoituksena on pääsääntöisesti selvittää omia ajatuksiani masennuksestani, jossa olen päässyt voiton puolelle, kuitenkin arpiani ja haavojani kantaen. Toivoisin blogistani olevan myös apua niille, jotka painivat samanlaisten ongelmien kanssa. 

 

Näin kevyen ja kepeän alustuksen jälkeen, voisin kertoa hieman itsestäni. Olen toukokuun lapsia, ja synnyin vuonna -92. Blogia aloittaessani siis melkein kaksikymmentä täyttänyt nuori nainen. 
Asun tällä hetkellä yhdessä miesystäväni kanssa, ja minulla on kissa. Harrastan paljon asioita, osittain pitääkseni ajatukset pois vääriltä raiteilta (Piirtäminen, lukeminen, musiikin kuuntelu, vaatteiden tekeminen, japanilainen anime ja mangakulttuuri, kirjoittaminen). 
Olen tällä hetkellä työtön, mutta katsotaan mitä elämä tuo tullessaan. Olen valmistunut 2011 keväällä nuoriso- ja vapaa-ajanohjaajaksi. 

 

Mitäpä muuta minusta? Aivan, olen "normaali" parikymppinen nuori nainen, vaaleat hiukset, sinivihreät silmät, lyhyt. Ulospäin olen luonteeltani avoin, positiivinen, iloinen, kannustava ja yltiöpäisen optimistinen. Toki nuo ovat oikeita luonteenpiirteitäni, mutta olen myös vetänyt ne eräänlaiseksi kuoreksi ympärilleni suojelemaan minua muulta maailmalta. Nyt olen antanut tuon kuoren murtua, vaikkakin sisäisten arpieni muistuttaessa itsestään, vetäydyn helposti kuoreen, nostaen jälleen samaiset muurit ympärilleni. Olen jokseenkin itsekriittinen, ja syytän itseäni helposti kaikesta. En oikeastaan osaa sanoa ei, ja minulla on paljon läheisiä ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen. 

 

Aivan, kokoblogin pointtinahan on tietenkin masennukseni, josta oli huomattavissa peruskoulun seitsemännellä luokalla jo joitain pieniä merkkejä. Silloin vedin ympärilleni kuoren, jonka läpitunkeutumiseen meni melkein kuusi vuotta. Ja silloinkin muurin läpi tunkeuduttiin ulkopuolelta. 
Yhdeksännen luokan alussa masennukseni alkoi näkyä itselleni, mutta mitä enemmän huomasin jonkun olevan vialla, sitä enemmän nostin muureja ympärilleni, ja piilotin todelliset tunteeni ihmisiltä. 
Ammattikoulun ensimmäinen ja toinen vuosi menivät hyvin, masennukseni ei oikeastaan koskaan vaikuttanut kouluarvosanoihin, pikemminkin minuun. Kolmannen amisvuoteni aikana seurustelukumppanini, jonka kanssa olen vieläkin yhdessä ja asumme samassa taloudessa, onnistui pääsemään muurieni läpi, näden kuinka rikkinäinen, epävarma ja säälittävä olento oikeastaan olinkaan. Tämä mahtoi olla shokki, koska olin aina näyttänyt vahvalta. Tämän jälkeen onnistuin puhumaan muillekin läheisilleni, ja hankin lääkityksen vaivaani. Nyt reilua puoltatoista vuotta myöhemmin tästä kaikesta olen viimein valmis kirjoittamaan, ja puhumaan avoimesti tästä kaikesta. Ja auttamaan siinä ohessa muitakin, mikäli omasta kertomuksestani on hyötyä jollekulle. 

 

Ensi kerralla puhun enemmän kaiken alkamisesta, ja läpi käymistäni tunteista silloin kun tajusin ettei kaikki ole hyvin. Ja siitä, kuinka kaikki heijastuu arkielämääni kaikesta huolimatta.